Perustan tämän blogin melko klassisen kuvion seurauksena. Elin lähes 30 vuotta elämää, jossa ei ollut sen kummempia vastoinkäymisiä. Toki olin kokenut satunnaisen romanssin päättymisen, rakkaan isovanhemman poismenon, joskaan lemmikkieläimiä minulla ei koskaan ollut. Käytännössä en ollut kokenut mitään, joka olisi suistanut pienen maailmani pois raiteeltaan. Olin opiskellut menestyksekkäästi, valmistunut ajallaan, onnellisesti naimisissa ja minulla oli arvostettu työpaikka ja ura nousukiidossa. Ihanan klisheistä, eikö totta.
Sitten sattuma puuttui peliin. Ensin menetin työpaikkani yt-neuvotteluissa, pian sen jälkeen asunnostani löytyi hometta ja jouduin evakkoon yli vuodeksi, tarkemmin sanottuna ikuisiksi ajoiksi, koin vaikean raskauden ja lopulta synnytyksen jälkeen sairastuin vakavasti sairaalabakteeriin.
Istuessani sairaalan sängyllä kauhtuneessa sairaalapyjamassa helteisenä kesäpäivänä, ymmärsin miten arjen pyörteessä ei osaa arvostaa asioita, jotka ovat hyvin. Miten onnellinen olisinkaan silloin ollut, jos olisin päässyt ulos syömään jäätelöä. Ja kuinka onnellinen olin, kun toiveeni vihdoin kuukausien kuluttua toteutui. Ihminen kuitenkin mukautuu häkellyttävän nopeasti vallitseviin olosuhteisiin. Jäätelön syöminen ei muutaman kerran jälkeen tuntunut enää kovin kummoiselta. Tiedäthän sen tunteen, kun lomamatkalla etäisyyden päästä näet kaiken toisin ja vannot muutoksen nimeen. Kun palaat kotiin, lomalla koettu ahaa-elämys painuu unholaan ja kaikki palaa ennalleen. Koen, että oivalsin jotain tärkeää vastoinkäymisteni seurauksena, enkä haluaisi kadottaa sitä tunnetta. En halua, että kaikki palaa ennalleen. Haluan jatkossakin kokea olevani etuoikeutettu saadessani syödä jäätelöä.
Vastoinkäymiseni johdattivat minut suurten kysymysten tai sanoisinko perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä elämässä lopulta on tärkeää? Sitä olen selvittämässä.
Oikeastaan kyse on siitä, miten voisin nauttia enemmän siitä paljoudesta, mitä minulla on ja siitä kaikesta mitä koen?
Elin kovin monta vuotta niin sanottua sitku-elämää. ”Sitten kun olen valmistunut”. ”Sitten kun olen saanut uuden työpaikan”. ”Sitten kun olen laihtunut”. ”Sitten kun on loma”. Sitku-elämä on salakavalaa, sillä sitkua ei välttämättä tule. Elämä on lopulta hyvin hauras. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava hetki tuo tullessaan.
Liian usein olen kävellyt rantatiellä tuulen tuivertaessa ja keskittynyt siihen, kuinka kylmältä tuuli tuntuu (ja ollut raivoissani) ja ollut huomaamatta kuinka kauniilta laskevan auringon valo näyttää meren pinnalla. Tähän haluan muutoksen.
Tavoitteeni on osata arvostaa enemmän elämää, sitä ainutkertaista, mikä minulle on suotu; hyviä hetkiä. Haluan pysähtyä niihin ja olla läsnä. Helpommin sanottu kuin tehty. Joku voisi kutsua tätä pysyvän onnellisuuden tilan tavoittelemiseksi, jos sellaista ylipäänsä on olemassa.
Saattaa kuulostaa pateettiselta, mutta siitä tässä ei tosiaankaan ole kyse. Päinvastoin! Se, että olen ymmärtänyt, kuinka nopeasti kaikki voi olla toisin, on saanut minut haluamaan opetella ottamaan hetkistä kiinni, pysähtymään ja käyttämään kaikkia aistejani.
Oikeastaan tavoitteenani on nauttia enemmän, murehtia vähemmän. Mutta koska se ei onnistu minun kaltaiseltani perfektionistilta luonnostaan, aion ihan tosissani panostaa pyrkimykseeni.
Tule mukaan matkalleni. Jaetaan kokemuksiamme elämän kauneudesta. Opetellaan yhdessä nauttimaan pienistäkin hetkistä, koska lopulta ne määrittelevät elämäämme enemmän kuin suuret juhlapäivät ja poikkeushetket, joiden ympärille elämä rakentuu kangastuksen lailla. Opetellaan yhdessä luomaan arjesta merkityksellinen. Matka on lopulta tärkeämpi kuin päämäärä.
Onnen lähteet 