Avainsana-arkisto: läsnäolo

Kuvahaaste kiitollisuudesta: #Gratitude30

Kesä on muuntumassa alkusyksyksi ja minä palailen kesälaitumelta töiden ja opiskeluiden pariin. Bloggaamisessa on ollut pitkä tauko, vaikka ajatuksia kirjattavaksi olisi ollut paljonkin. Olen huomannut, että mitä pidemmäksi kirjoitustauko kasvaa, sitä korkeammaksi kasvaa kynnys palata kirjoittamaan.
Törmäsin Facebookissa Satu Tuomela Dynamics -ryhmässä kuvahaasteeseen, jonka aihe on kiitollisuus. Olen kirjoittanut kiitollisuuden ilmaisemisen hyvistä vaikutuksista muutamaankiin otteeseen. (esimerkiksi: Kiitollisuudesta).  Tämän haasteen on pistänyt aluille bloggaaja Positivelypresent alunperin 2011 ja uusinut haasteen vuonna 2012. Minä käytän vuoden 2012 haastetta, joka on seuraavanlainen:

Kuva: Positively present/positivelypresent.com

Tarkoituksena on 30 päivän ajan ottaa päivittäin kuva valmiiksi annetusta teemasta. Kuvien ottamisen on tarkoitus auttaa meitä pysähtymään hetkiin ja kasvattaa kykyämme olla läsnä sekä auttaa kokemaan kiitollisuutta.

Positivelypresents on perustanut kuville myös Flickr-tilin ja pyytänyt haasteeseen osallistujia käyttämään hashtagia #Gratitude30, jotta pysyisi kartalla haasteeseen osallistujista.

Minä aloitan haasteen NYT, se tuntuu hyvältä tavalta palata tämän blogin pariin. Mitäs sanotte: HelloHelene, Jenny: Vastaisku ankeudelle ja Romurauha, Valmistelija? Lähdettekö mukaan? Ja kaikki, jotka innostutte tästä, laittakaa kommenttia, seuraan mielenkiinnolla muidenkin etenemistä.

Palaan vielä tänään ensimmäiseen kuvahaasteeseen. Tässä välissä saunaa lämmittämään mökkimaisemissa.

Edit:

Saunoessani mietin haastetta ja etenkin sitä, mistä ottaisin ensimmäisen kuvan: sanoista, jotka ovat minulle merkitykselliset, joista tunnen kiitollisuutta ja jotka ovat kirjoitetussa muodossa. Minulla on tälle päivää monta kiitollisuuden aihetta: aamulla ulkona nautittu kahvikupillinen, hetki, joka vihdoinkin löytyi tälle blogille, sauna elokuisena kesäpäivänä, vapaapäivä perheen kanssa, eilen leivottu makoisa mustikkapiirakka, mutta sanoja joudun hakemaan. Mietinkin, että ehkä tätä haastetta voi soveltaa niin, että jos joku asia ei tunnu luontevalta ja sen eteen joutuu pinnistelemään, voisi sen sijaan ottaa kuvan jostain muusta asiasta, josta tuntee kiitollisuutta. Toisaalta, jos joka päivä muistaa haasteen ja keskittyy päivän teemaan, löytää varmasti kiitollisuuden aiheita juuri päivän teeman muodossa. Mene ja tiedä. Kokeilen ensin jälkimmäistä ja luotan lempisanontaani, vanhaan intiaanien sanontaan: Energia virtaa huomion suuntaan.

Edit 2: Tästä se lähtee: Kuvahaaste kiitollisuudesta: #Gratitude30, Kuva 1: Words

Tänään tunsin kiitollisuutta kohdatessani nämä sanat. Ah, tullappa vapaaksi sieluksi.

Kuva: Facebook/ a Peaceful Warrior

Ja kuva, joka ei kuulu haasteeseen, mutta jonka sisältö tuotti minulle tänään (ja eilen) iloa. Namnam!

ps Pahoittelen surkeaa kuvanlaatua. Opettelen.

Mainokset
Avainsanat: , ,

Haparia askelia

Lomailen tällä hetkellä kaukana Suomen kylmyydestä perheeni kanssa. Istun terassillamme ja tuijottelen merta. Elämä ei ole tällä hetkellä lainkaan hullumpaa.

Minun oli tarkoitus päivittää blogi ennen lähtöäni, mutta lähtöä edeltäville päiville kasaantui kaikenlaista. Olen tällä hetkellä virallisesti hoitovapaalla 1-vuotiaan tyttäreni kanssa. Siinä sivussa opiskelen ja olen myös perustanut yrityksen. Hommaa siis riittää. Yritän parhaani mukaan olla kuormittamatta itseäni liikaa, sillä siitä minulla on valitettavasti kokemusta.

Nyt olen lomalla ja yritän nauttia siitä. Minun oli tarkoitus hankkia lomalukemiseksi elämäntaito-oppaita ja jatkaa niiden kautta loputonta itsetutkiskeluani. Kirjastoon en kerennyt, mutta lähtöpäivän aamuna pistäydyin kotimme lähellä sijaitsevaan pieneen, mutta sitäkin kattavampaan kirjakauppaan. Marssin paikalle kovalla tohinalla vain havaitakseni, että se aukeaa vasta iltapäivällä. Harmitus valtasi minut. Mitä nyt lukisin? Päätin yrittää löytää lentokentältä sopivaa lukemista. En löytänyt. Nyt olen siis matkalla ilman elämäntaito-oppaita. Pohdittuani asiaa näen sen kuitenkin niin, että on kaiketi hyvä, että en saanut kirjapinoa mukaani. Nyt minun on oltava vain itseni seurassa. Mikä olisikaan parempi tapa tutustua itseensä ja päästä perille ajatuksistaan?

On myönnettävä, että lomatunnelmaan pääseminen ei ole ollut ihan vaivatonta. Olen niin tottunut jatkuvaan touhottamiseen, että useamman asian samanaikainen toimittaminen tulee minulta jo lähes automaattisesti. Samaan hengenvetoon myönnettäköön toinenkin asia, läsnäolo ja hetkessä eläminen on minulle edelleenkin haastavaa.

Tein jokin aika sitten Pienessä suuressa päätösten kirjassa olleen harjoituksen, jonka tarkoitus oli selvittää, elääkö menneisyydessä, tulevaisuudessa, vai tässä hetkessä. Minulla paino oli edelleen liiaksi tulevassa. Stressaan helposti; ajatukset vaeltavat tuleviin asioihin, vaikka tiedän vallan mainiosti, että sellainen on ajanhukkaa. Ihminen voi valmistautua hyvin tulevaan, mutta tekemättömistä töistä tai tulevista haasteista stressaaminen kuluttaa energiaa ja ennen kaikkea vie huomion pois nykyhetkestä.

Haparoin siis yhä, mutta harjoittelen. Sanotaan, että harjoitus tekee mestarin. Katsellaan.  Jenny kommentoi kuitenkin osuvasti yhtä kirjoitustani: ”Positiivista ajattelua pitää harjoittaa. Kuten muitakin näitä elämäntaitojuttuja. On hassua, että ihmiset on valmiita treenaamaan salilla tuntikausia, jotta kroppa näyttäisi hyvältä. Sitten ajatellaan, että henkinen puoli tulee jotenkin ilmaiseksi tuosta noin vain.” Tätä samaa sanoi myös positiivisen pyskologian tutkija Shawn Achor.

Jatkan harjoittelua näissä tunnelmissa:

Avainsanat: , , ,

Elämä on tässä ja nyt

Luin joulun aikaan Tommy Hellstenin kehutun teoksen  Pysähdy olet jo perillä. Taisin lukemisen lomasta silloin kommentoidakin, että se ei osunut ja uponnut minuun. Se tuntui toistavan samoja asioita, mitä monet muutkin kirjat, joissa käsitellään läsnäoloa, elämän tarkoitusta, hyvää elämää ja onnea.

Hetken mielijohteesta tartuin kirjaan tänään uudestaan. Vaikka kirja ei ensimmäisellä lukukerralla tuntunut antavan minulle juuri mitään, olin kuitenkin tyylilleni uskollisena alleviivannut kirjasta kohtia, joissa oli tuntunut olevan minulle jokin suurempi merkitys tai oivallus. Yllättäen etenkin alleviivaamani kohdat koskettivat minua tänään. Jäin miettimään, enkö viimeksi lukenut tarpeeksi ajatuksella vai olisiko niin, että kirja ei vain sopinut silloiseen mielentilaani. Oli niin tai näin, tänään sain kirjasta paljonkin irti.

Niille, jotka eivät ole kyseistä kirjaa lukeneet, kirjassa esitellään Hellstenin 12 askeleen polku elämän ihmeen ja riemun oivaltamiseen: Miten elää täysipainoisesti tässä ja nyt.

Koska kirja käsittelee elämistä hetkessä,  alussa keskitytään perustelemaan hetkessä elämisen tärkeyttä. Hellsten kirjoittaa, että ihminen elää usein kuin ajaisi jotain takaa, toisin sanoen sitku-elämää. Elämällä tässä jä nyt voi elää ikuisessa ajattomuudessa. Hellstenin mukaan ihmisen onnellisuus mitataan kyvyssä elää tässä hetkessä. Jos ei pysty elämään tässä hetkessä, ei elä. Elämästä tulee vain hengissä selviämistä.

Hellsten painottaa myös levollisuuden tärkeyttä ja kehottaa pyrkimään siihen, sillä levollisuuden ytimessä asuu rakkaus. Hän kirjoittaa, että rakkaus on sitä kun tietää oman ihmisarvonsa, eikä olemassaolonsa oikeutusta tarvitse jatkuvasti lunastaa suorituksin tai saavutuksin. Ei tarvitse tehdä vaikutusta kehenkään. Kuulostaa hienolta ja järkevältä. Minusta on viime aikoina tuntunut, että alan saavuttaa tiettyä levollisuutta. Minulla on ollut vahvasti tunne, että elämä (toisin sanoen minä) kyllä kantaa. Uusille poluille astuminen ei enää pelota, ainakaan samoissa mittasuhteissa kuin ennen.

Muutaman oivalluksen haluan muistaa ja poiminkin ne  kirjasta jaettavaksi kanssanne:

  • ”Toista ihmistä ei voi kohdata, ellei näe häntä. Toisessa ihmisessä olevaa ihmisyyttä taas ei voi nähdä, ellei näe sitä itsessään.” Tässä korostetaan itsensä tiedostamista. Jos on alhainen itsensä tiedostamisen taso ei voi nähdä tai kohdata toista ihmistä.
  • Ihmistä ei voi halkoa. Ihminen ei voi laittaa ihmisyyttään syrjään lähtiessään töihin ja olla pelkkä työntekijä. Jos ihminen halkaistaan, hän voi huonosti ja voi lopulta uupua. Ihminen on ihminen myös työssään, Hellsten kirjoittaa. Tärkeä asia,  jota ei mielestäni ole suurimmassa osassa työpaikoista huomioitu. Liian usein olemme työntekijöitä, paino sanalla tekijä. Olemme kuitenkin aina kokonaisia tunteinemme ja heikkouksinemme.
  • Kun ihminen oppii tiedostamaan itseään, hän oppii huomaamaan, milloin hän kohtaa toisen tiedostamattoman kipeyden. Hellstenin mukaan sillle ei tarvitse antaa tilaa, varoa, eikä siitä tarvitse ottaa vastuuta. Ketään ei tarvitse ryhtyä pelastamaan tämän omalta tuskalta. Täytyy ymmärtää, että kipu, joka toisessa ilmenee kumpuaa hänestä itsestään. ” Vaatii viisautta tietää mihin itse loppuu, ja mistä toinen alkaa.” Erityisesti tämä kolahti minuun. Itse lähden liian helposti pelastustöihin. Ihmiset myös tottuvat helposti toimintamalleihimme. Jos on aina pelastamassa muita, sitä myös aletaan odotetaan. Täytyy luottaa siihen, että muiden jalat kantavat.
  • ”Pelko johtaa elämän hallitsemiseen, rakkaus luottamiseen.”
  • ”Rohkea uskaltaa kolhiintua koskessa ja ryvettyä elämässä. Pelokas katselee arvostellen niitä, jotka koskessa menevät, huutelee kritiikkiä ja antaa ohjeita.” Jos olen rehellinen, olen tainnut elää  suurimman osan elämästäni pelonsekaisin tuntein ja se on toden totta johtanut haluun hallita kaikkea, joka on mahdotonta ja suoraan sanottunut uuvuttavaa. Tähän liittyen kirjassa oli loistava siteeraus Einsteinilta: ”Jos uskoo kuolemaan, on kuoleman oma. Jos uskoo elämään, on elämän oma.”
  • ”Muut ihmiset suhtautuvat meihin siten kuin me suhtaudumme itseemme.” Tämä pitäisi aina pitää mielessä. Miten haluamme muiden näkevän meidät? Jos jatkuvasti mitätöi itseään, ei voi odottaa saavansa osakseen ihailua ja kunnioitusta.

Painavia sanoja. Näiden ajatusten siivin kohti pelottomuutta,  rakkautta ja elämää tässä ja nyt. Ihanaa viikon alkua kaikille.

Avainsanat: , , , ,

Onnea etsimässä

Perustan tämän blogin melko klassisen kuvion seurauksena. Elin lähes 30 vuotta elämää, jossa ei ollut sen kummempia vastoinkäymisiä. Toki olin kokenut satunnaisen romanssin päättymisen, rakkaan isovanhemman poismenon, joskaan lemmikkieläimiä minulla ei koskaan ollut. Käytännössä en ollut kokenut mitään, joka olisi suistanut pienen maailmani pois raiteeltaan. Olin opiskellut menestyksekkäästi, valmistunut ajallaan, onnellisesti naimisissa ja minulla oli arvostettu työpaikka ja ura nousukiidossa. Ihanan klisheistä, eikö totta.

Sitten sattuma puuttui peliin. Ensin menetin työpaikkani yt-neuvotteluissa, pian sen jälkeen asunnostani löytyi hometta ja jouduin evakkoon yli vuodeksi, tarkemmin sanottuna ikuisiksi ajoiksi, koin vaikean raskauden ja lopulta synnytyksen jälkeen sairastuin vakavasti sairaalabakteeriin.

Istuessani sairaalan sängyllä kauhtuneessa sairaalapyjamassa helteisenä kesäpäivänä, ymmärsin miten arjen pyörteessä ei osaa arvostaa asioita, jotka ovat hyvin. Miten onnellinen olisinkaan silloin ollut, jos olisin päässyt ulos syömään jäätelöä. Ja kuinka onnellinen olin, kun toiveeni vihdoin kuukausien kuluttua toteutui. Ihminen kuitenkin mukautuu häkellyttävän nopeasti vallitseviin olosuhteisiin. Jäätelön syöminen ei muutaman kerran jälkeen tuntunut enää kovin kummoiselta. Tiedäthän sen tunteen, kun lomamatkalla etäisyyden päästä näet kaiken toisin ja vannot muutoksen nimeen. Kun palaat kotiin, lomalla koettu ahaa-elämys painuu unholaan ja kaikki palaa ennalleen. Koen, että oivalsin jotain tärkeää vastoinkäymisteni seurauksena, enkä haluaisi kadottaa sitä tunnetta. En halua, että kaikki palaa ennalleen. Haluan jatkossakin kokea olevani etuoikeutettu saadessani syödä jäätelöä.

Vastoinkäymiseni johdattivat minut suurten kysymysten tai sanoisinko perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä elämässä lopulta on tärkeää? Sitä olen selvittämässä.

Oikeastaan kyse on siitä, miten voisin nauttia enemmän siitä paljoudesta, mitä minulla on ja siitä kaikesta mitä koen?

Elin kovin monta vuotta niin sanottua sitku-elämää. ”Sitten kun olen valmistunut”. ”Sitten kun olen saanut uuden työpaikan”. ”Sitten kun olen laihtunut”. ”Sitten kun on loma”. Sitku-elämä on salakavalaa, sillä sitkua ei välttämättä tule. Elämä on lopulta hyvin hauras. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava hetki tuo tullessaan.

Liian usein olen kävellyt rantatiellä tuulen tuivertaessa ja keskittynyt siihen, kuinka kylmältä tuuli tuntuu (ja ollut raivoissani) ja ollut huomaamatta kuinka kauniilta laskevan auringon valo näyttää meren pinnalla. Tähän haluan muutoksen.

Tavoitteeni on osata arvostaa enemmän elämää, sitä ainutkertaista, mikä minulle on suotu; hyviä hetkiä. Haluan pysähtyä niihin ja olla läsnä. Helpommin sanottu kuin tehty. Joku voisi kutsua tätä pysyvän onnellisuuden tilan tavoittelemiseksi, jos sellaista ylipäänsä on olemassa.

Saattaa kuulostaa pateettiselta, mutta siitä tässä ei tosiaankaan ole kyse. Päinvastoin! Se, että olen ymmärtänyt, kuinka nopeasti kaikki voi olla toisin, on saanut minut haluamaan opetella ottamaan hetkistä kiinni, pysähtymään ja käyttämään kaikkia aistejani.

Oikeastaan tavoitteenani on nauttia enemmän, murehtia vähemmän. Mutta koska se ei onnistu minun kaltaiseltani perfektionistilta luonnostaan, aion ihan tosissani panostaa pyrkimykseeni.

Tule mukaan matkalleni. Jaetaan kokemuksiamme elämän kauneudesta. Opetellaan yhdessä nauttimaan pienistäkin hetkistä, koska lopulta ne määrittelevät elämäämme enemmän kuin suuret juhlapäivät ja poikkeushetket, joiden ympärille elämä rakentuu kangastuksen lailla. Opetellaan yhdessä luomaan arjesta merkityksellinen. Matka on lopulta tärkeämpi kuin päämäärä.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,