Olen yrittänyt noin viikon verran lomailla. Koska työt eivät lopu tekemällä, päätin keväällä, että heittäydyn heinäkuuksi vapaalle. Perheessämme ei varsinaisesti tänä kesänä lomailla yhdessä ollenkaan, sillä puolisoni tekee koko kesän töitä. Minä sen sijaan siirsin viime viikolla monta projektia keskeneräisenä odottamaan elokuuta. Olen aina ollut huono sietämään keskeneräisyyttä, mikä on kaiketi käynyt ilmi kirjoituksistani. Nyt yritän siis harjoitella sitäkin. Totuuden nimissä olin niin uupunut työ- ja kouluprojektien tekemisestä öitä myöten, että pieni irtiotto niiden suuntaan on varmasti paikallaan. Mielessäni myllertää myös moni asia uuden elämänvaiheen alla. Uskon, että aika ja päämäärätön oleilu auttavat ja asiat kyllä ratkeavat omalla painollaan.
Ja kuinka olenkaan nauttinut, kun olen voinut olla välittämättä siitä, nukkuuko tyttäreni päiväunet vai ei ja monelta hän nukahtaa illalla, jotta voin tehdä töitä. Tänään olemme juosseet ja tanssineet sydämiemme kyllyydestä. Eilen nukuimme makoisat ja pitkät päiväunet ja ilta venyi myöhäiseksi. Olemisen sietämätön keveys. Miksi, oi miksi on niin vaikeaa ylläpitää tällaista tunnetta ja asennetta elämään arjen keskellä?
Minulla on (kevyenä, heh) kesälukemisena Tommy Hellstenin Saat sen, mistä luovut. Olen nyt päässyt puoliväliin ja jaanpa kanssanne Hellstenin ajatukset kiireestä ja sitku-elämästä. Hän kirjoittaa näin: ”Ihmisen ei tarvitse osallistua elämään, kun hän siirtää sen aina eteenpäin. Kiireen ihminen luo, jotta todellisuutta ei tarvitsisi kohdata, jotta ei ehtisi pysähtyä. Mitä suurempi ahdistus, sitä lujempaa mennään. Mitä lujempaa mennään, sitä suuremmaksi ahdistus kasvaa. Näin ihminen itse asiassa juoksee pakoon juuri sitä mitä hän ajaa takaa, eli rakastetuksi ja arvostetuksi tulemista.”
En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta jäin miettimään sanoja. Sen tiedän, että viime kädessä arvostuksen ja rakkauden itseä kohtaan täytyy ensin löytyä omasta takaa. Ulkoapäin tuleva arvostus ei tunnu miltään, jos ei itse arvosta itseään ja silloin saa taatusti juosta koko elämänsä. Niinpä jälleen kerran pysähdyn niiden samaisten kysymysten ääreen, joiden parissa tunnun kipuilevan yhä uudelleen: mitä minä haluan, mikä on minulle tärkeää, minkälainen minä haluan olla, sen sijaan, että ohjautuisin ulkoapäin. Entä mitä minä haluaisin sanoa tälle kipuilevalle naiselle?
Hellstenin sanoissa on totuuden siemen. Kun on koko ajan kiire, ei kerkeä kohdata itseään, saatikka kuulostella omia tunteitaan.
Mietin tässä päivänä eräänä, että tuntuu kuin kasvukipuni olisivat viimeisen kahden vuoden aikana olleet kovemmat kuin koskaan aiemmin. Tämä ei sinänsä liene yllättävää, tulihan minusta äiti kaksi vuotta sitten. Ja sitähän sanotaan, että lapset kasvattavat vanhempiaan vähintään yhtä paljon kuin vanhemmat lapsiaan. Onhan näihin vuosiin mahtunut muutakin kuin kipuilua. Myös paljon ja ennen kaikkea onnellisia hetkiä. Kun nyt uuden alla, teen tiliä näistä vuosista, mieleeni nousee jatkuvasti yksi ajatus ylitse muiden Elämä on tässä ja nyt. Huomista ei välttämättä tule. Kun näin Efva Attlingin suunnitteleman korun, johon on kaiverrettu latinalla: Memento vivere = muista elää, en voinut muuta kuin ostaa sen itselleni. Muistetaan elää. Ja nautitaan kesästä.
Onnen lähteet 