Aihearkisto: Elämä

Meidät on tarkoitettu säteilemään

Törmäsin aivan mahtavaan blogi-kirjoitukseen ’Pienentämällä itseäni en palvele ketään’, jonka on kirjoittanut Ilona Rauhala, valmentava psykologi sivuillaan Psykologinen pääoma. Psykologinen pääoma on minua kovasti kiinnostava aihe ja näitä sivuja tulee seurattua.

Ilona kirjoittaa otsikon ja nostoni mukaan siitä, kuinka meidät kaikki on tarkoitettu säteilemään ja kuinka itsensä pienentäminen muiden epävarmuuden vähentämiseksi tekee meille vain hallaa . Kirjoitus on keskittynyt työelämään ja siellä oman paikan hakemiseen. Minulle tämä teksti tuli juuri oikeaan aikaan. Halusin jakaa sen kanssanne, jospa sanoma koskettaisi jotakuta teistäkin.Toinen tähän liittyv lainaus, jonka josku poimin voimaannuttamaan on: ”Surround yourself with only people who are going to lift you higher. Life is already filled with enough people who want to bring you down.”

Rauhala siteeraa kirjoituksessaan Marianne Williamsonia, joka erityisesti osui ja upposi minuun.

”Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness that most frightens us. We ask ourselves, Who am I to be brilliant, gorgeous, talented, fabulous? Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing small does not serve the world. There is nothing enlightened about shrinking so that other people won’t feel insecure around you. We are all meant to shine, as children do. We were born to make manifest the glory of God that is within us. It’s not just in some of us; it’s in everyone. And as we let our own light shine, we unconsciously give other people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our presence automatically liberates others.”

Lainaus lähteestä: http://skdesigns.com/internet/articles/quotes/williamson/our_deepest_fear/

 

Säteilkäämme.

Mainokset

Intuitio, osa X

Täällä ollaan sairasteltu taas kunnolla. Kolme viikkoa meni ärhäkän bakteerin kourissa, jonka vuoksi jouduin käymään lääkärissä yhteensä 9 kertaa. Loppumetreillä turvauduin myös homeopaattiin ja häneen turvaudun tästä eteenpäin, jotta saan vastustuskykyni vahvistumaan. Nyt on nimittäin taas syöty kemiallisia lääkkeitä sellainen määrä, että kestänee hetki ennen kuin keho ja erityisesti vatsa toipuu. Homeopatia kiinnostaa minua valtavasti. Modernissa lääketieteessä minua häiritsee ennen kaikkea rajoittuneisuus. Hoidetaan oiretta, ei ihmistä, eikä varsinkaan yksilöä. Homeopatia taas lähtee yksilöstä.  Sairaus on oire jostain, jonka syy pyritään saamaan selville ja se on hoidon lähtökohta. Hoito räätälöidään yksilön kokonaiselämäntilanne huomioiden.

Varsinaiseen aiheeseen, eli intuitioon. Kirjoitin viimeksi, että yritän parhaillaan tehdä tuttavuutta intuition kanssa. Kumpa voisin kirjoittaa huimista edistysaskeleista tällä saralla. Valitettavasti tilanne on päinvastainen. Välillä tavoitan sisäisen ääneni hyvin, välillä huonommalla menestyksellä. Luottoysäväni järki on kovaääninen ja hyvä argumentoimaan ja sai tällä kertaa erään päätöksen yhteydessä yliotteen. Kuulin kyllä, kun intuitio sanoi: ”älä lähde hommaan mukaan, se ei ole sinun juttu. Uskalla sanoa ei. Et menetä mitään.” Järki perusteli kantaansa useaan otteeseen: ”kyllä se nyt vaan on niin, että tällaista tilaisuutta ei välttämättä toistamiseen tule ja sitten kaduttaa. Mieti nyt vielä.” Ja niin huomasin toimivani järjen mukaan. Nyt olenkin sitten valvonut viimeiset kaksi yötä tuskan hiessä, sillä tähän päätökseen liittyy määräaikaisuus. Ja kyllä kyse on työstä.

Lukuisat lukemani elämäntaito-oppaat kehottavat näkemään ikävät tilanteet ja kohtaamiset opettajina. Minä voin siis oppia tästä. Nähtävästi minun pitää riittävän monta kertaa toimia intuitiota vastaan, jotta opin luottamaan siihen. Meneehän se näinkin, joskin totean tämän hieman epämiellyttäväksi. Nyt pitäisi kai lopettaa ennalta murehtiminen ja elää hetkessä. Mielessäni pyörii sitaatti: ”Worrying Is Like Praying For What You Don’t Want.” Eli ei kannata käyttää liikaa aikaa märehtimiseen. Eikä sitä kai nyt voi suositella noin muutoinkaan. Voihan tässä käydä vielä hyvinkin. Asenteella kun pystyy myös vaikuttamaan. Ja sitten toisaalta taas muistan, että yleensä toimimalla intuitiota vastaan, hommat ei vaan toimi. Päätös on kuitenkin tehty. Sitä ei voi enää muuksi muuttaa. Parempi siis yrittää nähdä mahdottomuuksia ennen mahdollisuudet. Eikö?

Kuulisin mielelläni kokemuksia intuitiosta ja sen mukaan tai sitä vastaan toimimisesta. Jakakaahan siis kokemuksianne arvon lukijat 🙂 Miten olette oppineet luottamaan intuitioon? Minkälainen tie se on ollut? Entä jos olette toimineet sisäistä ääntänne vastaan? Miten silloin on käynyt?

Löysin Quotesvally.comista lohduttavan sitaatin. Tällä mennään:

”ALL JOURNEYS HAVE SECRET DESTINATIONS OF WHICH THE TRAVELLER IS UNAWARE”

Avainsanat: , , , , ,

Saat sen mistä luovut

Lupasin viimeksi kirjoittaa seuraavalla kerralla intuitiosta, vaan empäs kirjoittakaan. Hetken mielijohteesta päätin jakaa kanssanne tuntemuksiani Tommy Hellstenin ajatuksista. Olen lueskellut Hellstenin teosta ’Saat sen mistä luovut’ hitaasti ja varmasti kesästä lähtien, kun sain sen lainaan ystävältäni. Ensi metreiltä lähtien kirja on koskettanut minua lukemattomin tavoin.

Luin toissa päivänä Hellstenin ajatuksia siitä, miten selviytymisen/helpomman olemisen kannalta hyväksi todetut toimintamallit juurtuvat meihin syvästi jo lapsuudessa. Hyvä uutinen on se, että niitä voi muuttaa. Opin miellyttämisen taidon varhain.  Se tulee minulta niin luontevasti, että saan ihan tosissani tehdä töitä muistuttaessani itselleni, että miellyttäminen ja kiltteys ovat itse asiassa toisten harhaan johtamista ja manipuloimista. Silloin en aseta itseäni muiden arvioitavaksi sellaisena kuin todellisuudessa haluaisin olla. Kun sen näin ajattelen, minun on helpompi luopua siitä. En nauti pätkääkään toisten miellyttämisestä. Teen siinä hallaa sekä itselleni ja muille. Löydän itseni omituisista tilanteista ja ihmiset, joita pyrin miellyttämään eivät todellisuudessa tiedä, että saatan toimia vasten tahtoani tehdessäni esimerkiksi jotain palvelusta. Jäljelle jää arvoristiriita ja suuttumus, joka saattaa sinkoilla epämääräisesti läheisiin, vaikka todellisuudessa olen vihainen itselleni. Vastapuoli on autuaan tietämätön. Kuulostaako tutulta? Olen jo päässyt tällä tiellä hiukan eteenpäin ja olen vankasti päättänyt luopua miellyttämisestä. Minä itse vastaan omasta hyvinvoinnistani. Kaikkia ei voi miellyttää ja vaikka miellyttämisen tavoite olisi hyvä, se ei lopulta aja kenenkään etua.

Mitä haluan sanoa? Ollaan rohkeasti sitä, mitä haluamme, se voi johtaa ainoastaan siihen, että omaa peilikuvaa voi katsoa hymyillen, eikä ne hartiatkaan varmaan enää ole lysyssä, kun itsensä pettämisen ja syyllistämisen paino on poissa. Se voi tarkoittaa, että matkalla jokunen ihminen katoaa. Mutta sellaista elämä on.

Minä luovun miellyttämisestä. Mistä sinä luovut?

ps kyllähän se intuitio, se sisäinen ääni tähänkin aiheeseen liittyy. Ainakin oma kokemus kertoo, että kyllä sillä varsinkin arvoristiriita-tilanteissa olisi ollut jotain sanottavaa. Mutta minäpä tyttö olen hiljentänyt äänen.

Kyllä syksylläkin voi olla kauniita auringonlaskuja, vakuuttelee kesäihminen itselleen. Tätä kuvaa katsoessa ei tosin voi olla muuta kuin samaa mieltä.

Avainsanat: , ,

Haloo :)

Tervehdys pitkästä aikaa.

Kirjoittelin viimeksi syyskuun alussa. Nyt mennään jo marraskuun puolella. Aika lentää. Pahoittelen hiljaiseloa blogissani. Uuden elämäntilanteen haltuunotto on ottanut kohdallani aikaa. Taisin viimeksi hehkuttaa arjen sujumista ennenaikaisesti. Tilannetta ei ole yhtään helpottanut se, että olen kahmaissut innostuksissani itselleni melkoisen määrän erilaisia projekteja. Lisäksi syksyyn on myös mahtunut muutto. Olen myös sairastanut kohtuuttoman paljon. Lääkärikäyntejä on mahtunut kahteen kuukauteen neljä. Minulla on ollut kaikkea vatsataudista flunssaan. Surkuhupaisaa on se, että tyttäreni on sairastanut vähemmän kuin minä. Hän on ollut tähän menneessä päiväkodista poissa vain kaksi päivää nuhakuumeen vuoksi. Hänen kohdallaan siis melko hyvä suoritus, uskaltaisin iloita. Minä taas olen ruvennut tankkaamaan suurta annosta d-vitamiinia sekä lisäksi maitohappobakteereita, sinkkiä ja kalaöljyä. Jospa se tästä.

Viimeiset 9 päivää olen joutunut olemaan enemmän ja vähemmän puhumatta, sillä menetin flunssan yhteydessä ääneni. Heräsin viikko sitten perjantaina, eikä ääntä tullut lainkaan. En juurikaan murehtinut asiaa, vaan ajattelin äänen palaavan päivän kuluessa. Näin ei käynyt. Ääneni oli kokonaan poissa seuraavat kaksi päivää. Kolmannen päivän kohdalla sain kurkustani vaivoin pienen pihahduksen. Lääkäri määräsi minut puhekieltoon. Lisäksi hän määräsi minulle muutamaksi päiväksi kortisonia tabletteina. Näillä eväin nyt yhdeksännen päivän kohdalla ääntä tulee jo jonkun verran. Ääni on kuitenkin vielä heikko ja sortuu. Olen siis ollut reilun viikon lähes puhumatta. Seitsemään päivään en puhunut ollenkaan muuten kuin testatakseni välillä, mikä on äänihuulien tilanne. Melkoinen koettelemus kaltaiselleni sosiaaliselle ihmiselle. 2-vuotiaani ei tietenkään ymmärtänyt tilannetta ja oli kummissaan. Kommunikointiyritykseni hänen kanssaan olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. Ompahan tässä kuitenkin ollut aikaa ajatella äänen käyttöä. Sain myös huomata, että elekieleni on surkealla tolalla. Kukaan ei ymmärtänyt minua ilman kynää ja paperia.

Mieheni vaikutti lähinnä iloiselta, etten saanut ääntäni kuuluville ja tokaisikin viikon puolivälissä, että kotona on ollut mukavan rauhalista. Jep, jep. Tyypilliseen tapaani kuitenkin pohdiskelin syvällisesti esimerkiksi tunteita ja niiden ilmaisemista puhumalla, joka on ollut yleensä minulle ensisijainen tapa. Nyt en voinut ilmaista turhautumista, riemua tai mitään muutakaan puhumalla. Varsinkin turhautumisten kanssa purin hammasta. Helposti pahaa oloa tulee levitettyä lähiympäristöönsä, vaikka kuinka tietäisi paremmin. Tiedättehän, kun vaikka myöhästyt ratikasta ja tulet myöhässä tapaamiseen kiukkuisena kuin ampiainen syyttäen maailmaa sinuun kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta tai jos työkaveri unohtaa kiittää sinua ja tulet kotiin ja sätit seuraavassa hetkessä perheenjäsentä. Männä viikolla turhautumisen tai pettymyksen tunteen pyyhkiessä ylitseni, minulla ei muuta mahdollisuutta kuin purra hammasta ja olla hiljaa. Ja kas, tunne meni nopeasti ohi, kun en kiinnittänyt siihen enempää huomiota tai antanut sille valtaa. Sitähän sanotaan, se mitä ajattele, vahvistuu. Niin totta. Tästä on siis opittavaa.

Toinen asia mitä mietin paljon on kuunteleminen. Hyvä ystäväni on valmentaja ja hän on opettanut minulle paljon kuuntelemisesta: siitä minkälainen on hyvä kuuntelija ja miksi on niin tärkeä kuunnella. Hyvä kuuntelija kuuntelee, mitä toisella on sanottavana sen sijaan että keskeyttäisi tai yrittäisi vain pitää mielessään mieleensä tulleen ajatuksen tai idean tai mitä haluaa itse seuraavaksi sanoa. Myönnän, että minulla on välillä vaikea keskittyä kuuntelemaan ja pitää toisen puhuessa mieleeni nousseet ajatukset poissa. Viimeisen viikon aikana minä kuuntelin ja opin ehkä hitusen kärsivällisemmäksi kuuntelijaksi. Ja se on varmasti niin totta, että keskeyttäessään saattaa missata jotain olennaista asiasta. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.

Minulla olisi paljon asiaa, mutta tästä kirjoituksesta tulee loputtoman pitkä, jos vielä jatkan. Olen pohtinut viime aikoina paljon intuitiota ja alitajuntaa, sitä viisasta sisäistä ääntä, jota pitäisi oppia kuuntelemaan paremmin. Tässä minua kovasti inspiroiva sitaatti:

“Have the courage to follow your heart and intuition. They somehow already know what you truly want to become. -Steve Jobs-

Palaan siis pian. Seuraavalla kerralla intuitiosta.

Iloisia ajatuksia ja lämmintä mieltä

Avainsanat: , , ,

Catching up

En ole taas hetkeen raapustanut blogiini. Uusi arki ja työ imaisivat minut kuin tehokas imuri. Uskaltaisinkohan nyt sanoa, että arkemme alkaa asettua jälleen uomiinsa. Tytön tylleröiseni tuntuu myös sopeutuneen päiväkotiin. Viime viikon loppupuolelta lähtien päiväkotiin jääminenkin on jo sujunut ilman itkua. Tällä hetkellä häntä tosin koetellaan jo kauden ensimmäisellä flunssalla. En osaa sanoa, onko 4 viikkoa päiväkotielämää ennen ensimmäistä flunssaa hyvä vai huono saavutus. Ainakin meitä varoiteltiin, että ensimmäisen vuoden aikana sairasteluita saattaa olla paljon. Maitohappobakteeri- ja d-vitamiinivarastot ovat jälleen täytetyt.

On se kumma, miten nopeasti sitä sopeutuu uusiin asioihin. Aamut ovat tosin aika sähellystä kiireen ja uhmakkaan taaperon kanssa. 2-vuotiaastani on nimittäin tullut hyvin tarkka pukeutumisen suhteen. Hän tuntuu nykyisin muistavan kaappinsa sisällön ulkoa ja ei siis juurikaan auta, että yritän sovitella pukeutumistilannetta kahdella vaihtoehdolla. Mutta kaiken kaikkiaan uudenlainen rytmi on löytynyt melko nopeasti.

Jännitin aika lailla päiväkodin aloitusta. Ja kyllä minä myönnän, että ensimmäisten viikkojen aikana tuli vieritettyä muutama kyynelkin. Ensimmäinen kerta, kun rullasin tyhjien rattaiden kanssa pois puistosta, jää mieleeni. Lähes symbioottisen suhteemme pääättyminen tuntui fyysisestikin ja sydäntä kouraisi. Siinä minä lykin rattaita kauniina ja kuulaana elokuisena aamuna ja annoin kyynelten tulla. Seuraava kerta olikin jo helpompi, kun tiesin, mitä odottaa. Lähtöäni ei yhtään helpottanut lapseni raastava itku. Kävi kuitenkin niin, että tyttöni oli rauhoittunut lähes heti, kun olin lähtenyt puistosta ja hänen päivänsä päiväkodissa ovat sujuneet alusta lähtien hyvin. Pikku hiljaa minunkin olo huojentui ja luotin siihen, että me molemmat selviämme. Niinhän sitä usein vitsaillaan, että päiväkodin alku on äidille rankempi kuin lapselle. Loppu hyvin, kaikki hyvin.  Tyttö viihtyy päiväkodissa ja minä nautin työnteosta.

Yritän taas aktivoitua kirjoittamisen suhteen. Pirteitä syyspäiviä.

“The secret of contentment is knowing how to enjoy what you have, and to be able to lose all desire for things beyond your reach.”
-Lin Yutang

ps Olen törmännyt netissä Aika parantaa -verkostoon, joka on inhimillisen tuen ja välittämisen verkosto. Ajatus on hieno. Kaikilla on mahdollisuus antaa ja saada tässä verkostossa. Kannattaa tutustua

Avainsanat: ,

Memento vivere – Muista elää

Olen yrittänyt noin viikon verran lomailla. Koska työt eivät lopu tekemällä, päätin keväällä, että heittäydyn heinäkuuksi vapaalle. Perheessämme ei varsinaisesti tänä kesänä lomailla yhdessä ollenkaan, sillä puolisoni tekee koko kesän töitä. Minä sen sijaan siirsin viime viikolla monta projektia keskeneräisenä odottamaan elokuuta. Olen aina ollut huono sietämään keskeneräisyyttä, mikä on kaiketi käynyt ilmi kirjoituksistani. Nyt yritän siis harjoitella sitäkin. Totuuden nimissä olin niin uupunut työ- ja kouluprojektien tekemisestä öitä myöten, että pieni irtiotto niiden suuntaan on varmasti paikallaan. Mielessäni myllertää myös moni asia uuden elämänvaiheen alla. Uskon, että aika ja päämäärätön oleilu auttavat ja asiat kyllä ratkeavat omalla painollaan.

Ja kuinka olenkaan nauttinut,  kun olen voinut olla välittämättä siitä, nukkuuko tyttäreni päiväunet vai ei ja monelta hän nukahtaa illalla, jotta voin tehdä töitä.  Tänään olemme juosseet ja tanssineet sydämiemme kyllyydestä. Eilen nukuimme makoisat ja pitkät päiväunet ja ilta venyi myöhäiseksi. Olemisen sietämätön keveys. Miksi, oi miksi on niin vaikeaa ylläpitää tällaista tunnetta ja asennetta elämään arjen keskellä?

Minulla on (kevyenä, heh) kesälukemisena Tommy Hellstenin Saat sen, mistä luovut. Olen nyt päässyt puoliväliin ja jaanpa kanssanne Hellstenin ajatukset kiireestä ja sitku-elämästä. Hän kirjoittaa näin: ”Ihmisen ei tarvitse osallistua elämään, kun hän siirtää sen aina eteenpäin. Kiireen ihminen luo, jotta todellisuutta ei tarvitsisi kohdata, jotta ei ehtisi pysähtyä. Mitä suurempi ahdistus, sitä lujempaa mennään. Mitä lujempaa mennään, sitä suuremmaksi ahdistus kasvaa. Näin ihminen itse asiassa juoksee pakoon juuri sitä mitä hän ajaa takaa, eli rakastetuksi ja arvostetuksi tulemista.”

En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta jäin miettimään sanoja. Sen tiedän, että viime kädessä arvostuksen ja rakkauden itseä kohtaan täytyy ensin löytyä omasta takaa. Ulkoapäin tuleva arvostus ei tunnu miltään, jos ei itse arvosta itseään ja silloin saa taatusti juosta koko elämänsä. Niinpä jälleen kerran pysähdyn niiden samaisten kysymysten ääreen, joiden parissa tunnun kipuilevan yhä uudelleen: mitä minä haluan, mikä on minulle tärkeää, minkälainen minä haluan olla, sen sijaan, että ohjautuisin ulkoapäin. Entä mitä minä haluaisin sanoa tälle kipuilevalle naiselle?

Hellstenin sanoissa on totuuden siemen. Kun on koko ajan kiire, ei kerkeä kohdata itseään, saatikka  kuulostella omia tunteitaan.

Mietin tässä päivänä eräänä, että tuntuu kuin kasvukipuni olisivat viimeisen kahden vuoden aikana olleet kovemmat kuin koskaan aiemmin. Tämä ei sinänsä liene yllättävää, tulihan minusta äiti kaksi vuotta sitten. Ja sitähän sanotaan, että lapset kasvattavat vanhempiaan vähintään yhtä paljon kuin vanhemmat lapsiaan. Onhan näihin vuosiin mahtunut muutakin kuin kipuilua. Myös paljon ja ennen kaikkea onnellisia hetkiä. Kun nyt uuden alla, teen tiliä näistä vuosista, mieleeni nousee jatkuvasti yksi ajatus ylitse muiden Elämä on tässä ja nyt. Huomista ei välttämättä tule. Kun näin Efva Attlingin suunnitteleman korun, johon on kaiverrettu latinalla: Memento vivere = muista elää, en voinut muuta kuin ostaa sen itselleni. Muistetaan elää. Ja nautitaan kesästä.

Avainsanat: , , ,

Värikäs elämä

Blogini on ollut hetken hiljainen. Syy lienee siinä, että kiitollisuus ja onnen lähteet eivät ole olleet päälimmäisinä mielessäni ja en ole yksinkertaisesti halunnut tulla synkistelemään blogiini. Olen ajoittain kirjautunut sisään ja yrittänyt kirjoittaa, mutta lopulta olen vain tuijottanut ruutua saamatta yhtään kokonaista lausetta kirjoitettua.

Usein siteeraamani Jenny (Vastaisku ankeudelle) ja Katja (Ilon vuosi) kirjoittivat taannoin samasta aiheesta. Molemmat olivat kokeneet hankalaksi kirjoittaa positiivisuudesta ja ilosta, kun omat ajatukset eivät aina ole niin positiivisia. Tämänhän me kaikki hyvin tiedämme. Elämään mahtuu monenlaisia tunteita ja mielestäni olisi tekopyhää väittää olevansa aina  täynnä positiviisuutta. Totuuden nimissä päiviini on mahtunut viime aikoina enemmän vakavaa pohdintaa elämän tarkoituksesta kuin läsnäolemista hyvissä hetkissä. Ja voitte vain kuvitella, kuinka olen ruoskinut itseäni kiittämättömyydestä, kun lopulta elämässäni on kaikki hyvin.

Itse asiassa Jennyn ja Katjan kirjoitukset ja kirjoituksiin tulleet kommentit avasivat silmäni. Miksi minun pitäisi aina olla kirjoittamassa positiivisuus kärkenä, kun elämään mahtuu niin monen värisiä hetkiä. Toki pyrin synkimpinäkin päivinä muistuttamaan itseäni siitä, että voin itse valita mitä ajattelen ja mihin keskityn. Valitsenko jäädä mieli maassa sänkyyn makaamaan vai koittaisinko kuitenkin nousta ylös ja keskittyä hyviin asioihin, edes pysähtyä päivän aikana muutamaan sellaiseen. Mutta silti, joskus vain on päiviä, jolloin mieli on maassa ja asiat eivät suju.

Törmäsin Kauneus ja Terveys  6/2012 -lehdessä asian tiimoilta hyvään artikkeliin, jossa oltiin haastateltu Ben Furmania. Artikkelin nimi oli Lisää iloa. Artikkelissa kerrottiin, että onneton olo on luonnollinen osa elämää, mutta oloa voi parantaa luonnollisilla ja yksinkertaisilla keinoilla. Furman on julkaissut kirjan, johon on koottu ratkaisukeskeiseen terapiaan pohjautuvia elämäniloa uudelleen rakentavia keinoja. Kirja sisältää harjoituksia, joissa kielteiset tunteet muutetaan myönteisiksi.

Furmanin keinot hetkellisen elämänilon kadottamiseen/alakuloon oltiin haastatteluun koottu seitsemäksi ohjeeksi. Kirjoitin ylös ohjeet.

1. Löydä oma viisautesi

Me tiedämme, enemmän kuin uskommekaan. Furman kehottaa esimerkiksi tekemään harjoituksen, jossa itsensä voi kuvitella ihannetilanteeseen jonkun tietyn ajanjakson päähän. Itseltä voi sitten kysyä, miten sinne pääsi, jolloin oma viisaus valjastetaan käyttöön. Mielikuvituksella on suuri voima. Huonona päivänä omaan sisimpään ei tahdo saada kosketusta, puhumattakaan sitten viisaudesta. Tiedättehän, kun kaikkeen tekee mieli vastata: ” en tiedä” tai ”ei kiinnosta”.

2. Varaudu vaikeisiin päiviin

Erityisesti tämä kolahti. Vaikeita päiviä tulee. Etenkin minä koen, että positiivisemman elämäntavan harjoittamiseni on mennyt monta askelta taaksepäin. Furmania mukaillen: kaikissa kehitysprosesseissa tulee vaikeita hetkiä. Niistä ei pidä lannistua. Artikkelissa oli esimerkki masennuksen kanssa kamppailevasta ihmisestä, joka antoi itselleen luvan pitää masennuspäiviä, jos siltä tuntuu. Henkilö pelkäsi ennen kaikkea takapakkia paranamisesprosessissa. Tämä helpotti häntä huomattavasti. Minä voisin siis antaa itselleni luvan pitää välillä marmatus-päiviä. Ehkä (toivottavasti) niitä ei sitten tarvitsekkaan, kun niihin olisi oikein lupa.

3. Kiitä kanustajiasi, vaikka vain kuvitteellisesti

Artikkelissa kirjoitettiin, että kiitollisuuden tunteella on parantava vaikutus. Se on tieteelllisesti todistettu. Kiitollisuuspäiväkirjojen pitämisestä olen kirjoittanu ennenkin. Käytin kiitollisuuspäiväkirjaa itse, kun olin sairas ja minulla on metodista vain hyvää sanottavaa. Pitäisi taas ottaa käyttöön.

4. Tee voimainventaario

Yksi tapa lisätä toiveikkuutta on listata omia vahvuuksiaan ja nähdä konkreettisesti, missä asioissa on vahva/hyvä. Helppo tapa nähdä itsestään hyviä puolia. Se voimaannuttaa.

5. Muuta suhtautumistasi toiseen ihmiseen

Muita ei voi muuttaa. Mitäpä siis, jos muuttaisi suhtautumistaan muihin.

6. Sopeudu uuteen tilanteeseen

7. Ulkoista kärsimys

Joskus oman kärsimyksen voi yrittää kuvitella olevan itsestään irrallinen osa ja siten saada siitä yliotteen. Ei kuulemma toimi kaikilla.

Artikkelista jäi mieleen myös tämä sitaatti:

”Anna minulle voimaa hyväksyä se mitä en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa se mitä voin, sekä viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.”

Sain artikkelista paljon ajateltavaa. Ensinnäkin minun täytyy hyväksyä, että positiivisemman ajattelutavan oppiminen ja omaksuminen ei ole lineaarinen prosessi. Huonoja hetkiä tulee, mutta ei silti pidä lannistua. Sitä paitsi minä olen lopulta perusvireeltäni synkistelevä pohdiskelija. Yritän silti muuttaa ajattelumallejani. Ja tiedän kipeän hyvin, että minä voin itse valita, miten taivallan polkuani.

Aurinkoista viikonloppua.

Avainsanat: ,

Minä rakastan…

Ja sitten haasteeseen. 10 asiaa, joita rakastan. Järjestys mielivaltainen

Rakastan

1. Tytärtäni. Yli kaiken. Voisin tuijottaa häntä tuntikausia: hänen pientä nenäänsä, pulleita poskiaan, kultaisia hiuskiehkuroitaan. Usein tuijotankin häntä salaa hänen leikkiessään. Erityisesti tänään äitienpäivänä olen niin kiitollinen, että olen hänen äitinsä.

2. Rauhallisia kesäaamuja mökillämme.  Minusta on ihana katsoa, kun uusi päivä valkenee ja kun auringon säteet alkavat tanssia järven pinnalla. Ilmassa väreilee odotus ja toivo uuden päivän äärellä. (talviaamuisin haluaisin useimmiten vain käpertyä peiton alle ja jatkaa unia)

3. uppoutua mielenkiintoisten asioiden ääreen. Olen loputtoman kiinnostunut niin monesta asiasta. En saa tarpeekseni uuden oppimisesta. Maailmassa on liikaa mielenkiintoisia asioita. Kumpa olisi enemmän aikaa tutkailla.

4. kesää. Rakasta kesää ja kaikkea, mitä kesään kuuluu: vihreää luontoa, aurinkoisia päiviä, mansikoita, kesäisiä kaupunkeja, uusia perunoita, silliä ja ja ja… Tässähän tämä lista olisi jo ollutkin.

5. kauneutta. Olen esteetikko ja haluan kauneutta ympärilleni. Ne on ne pienet asiat: kauniit lautasliinat tai leikkokukat ruukussa, aah.

6. hyviä keskusteluita. Mikä olisi mielekkäämpi tapa saada uusia näkökulmia kuin hyvien keskusteluiden kautta.

7. Helsinkiä. Rakastan pääkaupunkiamme. Täällä väreilee ja kaikenlaisia uusia, mielenkiintoisia hankkeita on työn alla.

8. hyvää ruokaa ja viiniä, yksi elämäni suurimmista iloista.

9. lukemista. Vaikka tämä tavallaan sisältyykin kohtaan 4, haluan kuitenkin nostaa sen omaksi kohdaksi. Kun haaveilen omasta ajasta, ensimmäinen mielikuva on aina kirjapino.

10. matkustamista. Sukeltaminen uuteen kulttuuriin on aina kiinnostavaa. Jos saisin valita, matkustaisin jatkuvasti.

Siinä spontaanisti ensimmäisinä mieleen juolahtaneet asiat. Tämä oli hauskaa ja mikä parasta kaikki asiat kuuluvat elämääni. Kesä on valitettavasti vain kerran vuodessa ja matkustaa voisin toki vieläkin enemmän, mutta toisaalta olen onnekas että ylipäänsä voin matkustaa. Muista asioista saan nauttia jatkuvasti. Kylläpäs listan tekeminen taas palautti maan pinnalle siitä, miten hyvin asiani ovat. Olen onnen tyttö.

Heitän haasteen eteenpäin käsistään taitavalle Meidän maailman Sannis:lle sekä uudelle mielekkäälle blogituttavuudelleni Uuden kuun aikaan -blogia kirjoittavalle Mirkalle.

Hajatelmia

Rutistukseni on tältä erää ohi. Sitku koitti. Kroppani kiittää ja kuittaa flunssalla. Jos tästä jotain voi päätellä, niin taidan olla huilin tarpeessa. Otan neuvosta vaarin ja yritän ottaa ihan rauhallisesti hetken, vaikka tyypilliseen tapaan ajatukseni vaeltavat jo kohti seuraavia projekteja.

Ihana Jenny on haastanut minut listaamaan 10 asiaa, joita rakastan. Kiitos. Tämä on työn alla.

En ole kirjoittanut blogiani viikkoon. Suurin syy on se, että minulla ei ole ollut melkein ollenkaan ns. ylimääräistä aikaa. Alkuviikko meni suuren projektini yhden etapin loppuun viemisessä. Kun projekti oli ohi ja iltatunnit vapautuivat taas muille asioille, tyttäreni on jostain syystä kukkunut tällä viikolla lähes klo 23 asti useampana iltana. Joten hänen vihdoin nukahdettua, on minunkin ollut pakko kömpiä sänkyyn parantelemaan flunssaa.

Energiatasoni on ollut alhainen. Flunssa vie osaltaan voimia. Lisäksi  2-vuotiaallani on paha uhma. Hän haluaa äitinsä koko ajan lähelle, mutta toisaalta kokeilee rajojaan ja kiukuttelee milloin mistäkin. Tänään jouduin kävelemään puistosta kotiin selkä kaarella huutavan sätkylonkeron kanssa. Syy raivomiselle jäi epäselväksi. Rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, että olen monta kertaa viime päivien aikana valinnut olla valitsematta positiivisuutta vastoin parempaa tietoani. On tehnyt mieli voivotella ja valittaa. Ja välillä sekin on ihan okei, eikö? Nyt taitaa taas olla ryhtiliikkeen aika. Ja samalla kun ryhdistäydyn, nolottaaa, että olen antautunut negatiivisten tunteiden vietäväksi. Minulla on elämässä kaikki hyvin. Olen terve, minulla on ihana perhe ja muutoinkin asiat aika mallillaan. Väsymykseen  ja flunssaan auttaa lepo, 2-vuotias kasvaa ja uhmaikä loppuu aikanaan. Joten eiköhän tämä taas tästä.

Kävin eilen kampaajalla (tiedän, luksusta) ja käteeni sattui siellä viimeisin Evita, jossa yhdessä artikkelissa käsiteltiin onnellisuutta ja läsnäolon taitoa: elämä kun on tässä ja nyt. Artikkelissa kehotettiin välttämään sitku-elämää ja sen sijaan elämään nytku-elämää. Artikkelissa neuvottiin seuraavaa: Kuvittele, että sinulla olisi 6 kk elinaikaa. Mitä tekisit? Palkitsisitko itsesi vasta laihdutettuasi x kg, tapaisitko ystäviäsi vasta, kun olet saanut x määrän asioita tehtyä? Vai tekisitkö sittenkin haluamiasi asioita jo tänään? ”Elä jokainen päiväsi niin kuin se olisi viimeinen” lienee kaikille tuttu. Siinä on viisautta.

Positiivisia ajatuksia ja ihanaa äitienpäivää kaikille äideille.

Ihana keskeneräisyys

Trendin sivustolla bloggavava Sara K. kirjoitti hienon postauksen, jossa hän pohti asennoitumista elämään ja sitä miten toisia ihmisiä tulisi kohdella. Kirjoitus synnytti jonkin verran kommentointia, jossa jatkettiin keskustelua muun muassa pinttyneiden ajatusmallien muuttamisen vaikeudesta. Suoraa Saraa lainaten: ”Mitä muuttumistahtiin tulee, meillä on loppuelämä aikaa. Elämä kulkee jatkuvasti eteenpäin ja oma sisäinen maailmamme kehittyy jatkuvasti, joten valmista ei tarvitse tai edes voi koskaan tulla. Ihana ja huojentava juttu on se, että kun viitsii edes pikkuisen harjoitella ajatustensa kanssa, hallinnan tunne omasta elämästä kasvaa, ja sen myötä keskeneräisyys alkaa vähitellen tuntua kiehtovalta sen sijaan, että jokainen pikku vastoinkäyminen enää järisyttäisi koko maailmaa”.

Tämä kolahti minuun. Jäin miettimään keskeneräisyyttä ja suhtautumistani siihen. Vaikka ajattelenkin elämän olevan matka vailla varsinaista päämäärää, tunnustan silti kuvitelleeni, että olisin jossain kohtaa valmis. Vaikka olen tunnustanut olevani ikuinen etsijä ja jollain lailla jopa oppinut pitämään siitä, huomaan nyt samalla kuvitelleeni tulevani perille esimerkiksi näiden elämäntaitojuttujen kanssa. Kun kerroin tästä puolisolleni, minua rupesi samanaikaisesti naurattamaan ajatteluni ilmeinen sudenkuoppa. Niin tyypillistä minulle. Aina suorittamassa. Myös suorittamisen vastaista elämäntapaa.

Olisipa ihana ajatella Saran tavoin keskeneräisyydestä: nähdä se kiehtovana (vaikka en Saran tavoin uskokaan ”sisäisen maailman jatkuvaan kehitykseen”, koska toisinaan sitä taantuu ja melko usein pysyy vain paikoillaan). Ja miksipä en ajattelisi. On oikeastaan upeaa myöntää olevansa täysin keskeneräinen. Suorastaan helpottavaa. Olo kevenee kummasti.

Olkoon tämä pieni posti elämäniloinen ylistys keskeneräisyydelle, aivan kuten elämäni muutenkin.

Avainsanat: , ,