Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2012

Valinnan vaikeus vaiko sittenkin ihanuus?

Gretchen Rubin on kirjoittanut: ”The Days Are Long, But the Years Are Short.” Niin totta. Ja niin taas kolme lomaviikkoani ovat vierähtäneet ja hoitovapaani lähentelee loppuaan. Tämä tarkoittaa, että tyttäreni päiväkodin aloitukseen on enää viikko aikaa. Hui. (Rubin on kirjoittanut jenkki-bestsellerin The Happiness Project).

Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessani kerroin, mieheni ei voinut tänä kesänä pitää lomaa, joten perheemme ei ole sen kummemmin lomaillut. Joitain pieniä retkiä kuitenkin teimme iltapäivisin ja viikonloppuisin. Katsastimme muun muassa Mustion Linnan ja sen ravintolan sekä Lohjalla viikko sitten järjestetyt antiikki- ja keräilymessut. Mustion Linnan alue on kaunis ja ravintolasta saa erinomaista ruokaa. Voin suositella.

Tommy Hellstenin lisäksi kesälukemistossani oli  muun muassa Elizabeth Gilbertin uusin teos ’Tahdonko’, joka käsittelee avioliittoa ja sen historiaa eri aikakausina, eri kulttuureissa sekä Annastina Vrethammarin ’Ajattele elämäsi hyväksi, jonka aloitin jo toukokuussa.

Pidin kovasti Gilbertin edellisestä teoksesta ’Eat, Pray, Love – omaa tietä etsimässä’, jota olen täälläkin jonkun verran siteerannut ja tartuin siis oitis hänen uuteen julkaisuunsa siihen törmätessäni. Kirja oli viihdyttävä ja samalla sivistävä. Opin kaikennäköistä avioliiton historiasta sekä ylipäänsä sitoutumisesta ja romanttisesta rakkaudesta. Tuttuun tapaan alleviivailin kirjasta moniakin kohtia, mutta etenkin Gilbertin pohdinta valinnoista ja valinnan vaikeudesta kosketti minua. Minähän olen muun muassa tässä postissa avautunut siitä, kuinka päätöksen tekeminen on aina ollut minulle suhteellisen vaikeaa.

Olen tyypillinen vatvoja. Onnekseni tässä asiassa tunnen kehittyneeni edes jonkun verran. Minua on myös helpottanut suunnattomasti tieto, että meillä ihmisillä on luontainen taipumus rakastua tekemiimme valintoihin jälkikäteen. Toisin sanoen valitsimme mitä tahansa, pyrimme jälkikäteen selittämään ja perustelemaan valinnan itsellemme parhaaksi mahdolliseksi. Näin sanoo onnellisuutta tutkinut Daniel Gilbert. Hän nimittää tätä synteettiseksi onneksi, jälkikäteen rakennetuksi onneksi. Hyvä uutinen on se, että tutkimusten mukaan aidon ja synteettisen onnen välillä ei ole lopulta eroa. Onni mikä onni.

Tiedän myös sen, että kun päätöksen on tehnyt, sitä seuraa aina helpotus. Pahinta on siis ennen päätöstä, valintojen äärellä.  Elizabeth Gilbert kertoo kirjassaan vietnamilaisesta hmong-heimosta ja heidän järjestetyistä avioliitoistaan ja päätyy sitä kautta luotaamaan valintoja. Kun edessä on vain yksi polku, voi yleensä luottaa sen olevan oikea valinta. Mutta mikä liikkumavapaus meillä länsimaisilla ihmisillä onkaan ja kuinka etuoikeutettuja olemme saadessamme tehdä valintoja.

Kirja sai minut ajattelemaan eri tavalla valinnoista. Oikeastaan minun pitäisi muistaa olla kiitollinen siitä, että ylipäänsä saan tehdä valintoja. Valintojen tekemisestä on tullut minulle itsestäänselvyys ja sallikaa minun lisätä epämiellyttävä sellainen. En edelleenkään pidä tilanteista, joissa joudun valitsemaan, mutta koitan jatkossa pitää mielessäni, että valinnan mahdollisuutta ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä. Ei ole pitkäkään aika, kun naisen elämä kulki tiettyä ennalta määrättyä kaavaa.  Sen sijaan että yrittäisin rajoittaa toimintamahdollisuuksiani, iloitsen vaihtoehtojen runsaudesta. Noh, ainakin yritän.

Koska minulla on syksyllä edessäni jonkin verran valintoja ja se tietenkin ahdistaa minua, lueskelin myös Vrethammerin kirjaa myönteisestä ajattelusta ja uskonvarmistuksesta, mutta se taitaa olla uuden kirjoituksen paikka. Mutta tämän Vrethammerin kirjoittaman pätkän haluan jakaa kanssanne nyt: ”Minä olen täydellisesti vastuussa omasta onnestani tai onnettomuudestani. En voi koskaan elää kenenkään muun kuvaa itsestäni, en vanhempieni, en ystävieni, enkä puolison.”

Törmäsin myös jälleen Mahatma Gandhin viisaisiin sanoihin tällä viikolla: ”Happiness is When you think, what you say and what you do are in harmony”.  Tällä nerokkaalla ajatuksella pääsee jo pitkälle, kun haluaa tehdä päätöksiä. Kuuntele sisintäsi.

Joskus veneen ohjaaminen aiheuttaa harmaita hiuksia. Kuva viime kevään Thaimaan matkalta.

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille.

Rapakunnossa

Kyllä vain, yllä olevassa kuvassa ovat minun jalkani ja jaloissani ovat toden totta, juoksulenkkarit! Viime kerrasta onkin vierähtäny tovi. Muistaakseni olin voimakkaasti sitä mieltä, että itsestä tulisi pitää huolta kokonaisvaltaisesti. Tämä mielessäni uhosin keväämmällä aloittavani hiljalleen juoksemaan. Yritin kyllä, mutta kerta toisensa jälkeen sairastuin flunssaan ja aikeeni kariutui. Jo silloin latasin erään ystäväni vinkkaamana KuntoPlus-lehden verkkosivuilta juoksuohjelman, jossa tavoitteena on päästä nollatasosta puolimaratonille. Minulle se on sopiva tavoite.

Nyt vihdoin olen päässyt kokeilemaan ohjelmaa käytännössä. Ensimmäinen kerta oli jokseenkin surkuhupaisa. Lähdin soitelleen sotaan. Valitsin reitin, joka on pääsääntöisesti ylämäkeä. Lisäksi otin mukaan tyttäreni (noin 12 kg) rattaissa (noin 12 kg lisää). Näin ollen puuskutin rinteessä  jo ensi metreiltä painavan lastini kanssa, vaikka ensimmäisellä kerralla ohjelmassa ei oteta juoksuaskelia nimeksikään. Tunsin pientä pistoa vasemmassa kyljessäni jo lenkin aikana ja ajattelin vain, että piru vie, en anna periksi pienelle lihaspistolle. Noh, olisi ehkä pitänyt. Pisto nimittäin tuntui voimakkaana seuraavat 4 tuntia aina sisään hengittäessä. Lopulta otin ibuprofeiinia, yritin venytellä ja otin muutoinkin rauhallisesti. Hiljalleen piston tunne vaimeni ja lopulta hävisi. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä oli kyse, mutta se on varmaa, että olen rapakunnossa.

Onnekseni jo seuraava kerta, jonne uskaltauduin melko heikosta ensimmäisestä kokeilusta huolimatta hyvin pian,  meni jo paljon paremmin ja voin sanoa, että ne hetket kun pistin juoksuksi, nautin.

Uusi lenkki on suunnitteilla jälleen huomenna, sillä kokemuksesta tiedän, että vaikka alku onkin tuskainen, juoksu alkaa kulkemaan yllättävän nopeasti, kun vain jaksaa tämän alun kankeuden. Hetimullekaikkitännenyt- ihmisenä tätä vaihetta on vaikea sietää.

En olisi ikinä uskonut luopuessani liikunnasta väliaikaisesti vaikeahkon raskauteni vuoksi kolmisen vuotta sitten, että tauko venyy näin pitkäksi. Sohvaperunaksi ei ole paluuta. Nyt mennään. Ja kun pistelyistä ja pinnallisesta hengityksestä pääsen, lenkistä tulee ihanaa omaa aikaa ja bonuksena kunto kasvaa. Se motivoi.

Liikkumisen iloa kaikille.

Avainsanat: ,

Memento vivere – Muista elää

Olen yrittänyt noin viikon verran lomailla. Koska työt eivät lopu tekemällä, päätin keväällä, että heittäydyn heinäkuuksi vapaalle. Perheessämme ei varsinaisesti tänä kesänä lomailla yhdessä ollenkaan, sillä puolisoni tekee koko kesän töitä. Minä sen sijaan siirsin viime viikolla monta projektia keskeneräisenä odottamaan elokuuta. Olen aina ollut huono sietämään keskeneräisyyttä, mikä on kaiketi käynyt ilmi kirjoituksistani. Nyt yritän siis harjoitella sitäkin. Totuuden nimissä olin niin uupunut työ- ja kouluprojektien tekemisestä öitä myöten, että pieni irtiotto niiden suuntaan on varmasti paikallaan. Mielessäni myllertää myös moni asia uuden elämänvaiheen alla. Uskon, että aika ja päämäärätön oleilu auttavat ja asiat kyllä ratkeavat omalla painollaan.

Ja kuinka olenkaan nauttinut,  kun olen voinut olla välittämättä siitä, nukkuuko tyttäreni päiväunet vai ei ja monelta hän nukahtaa illalla, jotta voin tehdä töitä.  Tänään olemme juosseet ja tanssineet sydämiemme kyllyydestä. Eilen nukuimme makoisat ja pitkät päiväunet ja ilta venyi myöhäiseksi. Olemisen sietämätön keveys. Miksi, oi miksi on niin vaikeaa ylläpitää tällaista tunnetta ja asennetta elämään arjen keskellä?

Minulla on (kevyenä, heh) kesälukemisena Tommy Hellstenin Saat sen, mistä luovut. Olen nyt päässyt puoliväliin ja jaanpa kanssanne Hellstenin ajatukset kiireestä ja sitku-elämästä. Hän kirjoittaa näin: ”Ihmisen ei tarvitse osallistua elämään, kun hän siirtää sen aina eteenpäin. Kiireen ihminen luo, jotta todellisuutta ei tarvitsisi kohdata, jotta ei ehtisi pysähtyä. Mitä suurempi ahdistus, sitä lujempaa mennään. Mitä lujempaa mennään, sitä suuremmaksi ahdistus kasvaa. Näin ihminen itse asiassa juoksee pakoon juuri sitä mitä hän ajaa takaa, eli rakastetuksi ja arvostetuksi tulemista.”

En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta jäin miettimään sanoja. Sen tiedän, että viime kädessä arvostuksen ja rakkauden itseä kohtaan täytyy ensin löytyä omasta takaa. Ulkoapäin tuleva arvostus ei tunnu miltään, jos ei itse arvosta itseään ja silloin saa taatusti juosta koko elämänsä. Niinpä jälleen kerran pysähdyn niiden samaisten kysymysten ääreen, joiden parissa tunnun kipuilevan yhä uudelleen: mitä minä haluan, mikä on minulle tärkeää, minkälainen minä haluan olla, sen sijaan, että ohjautuisin ulkoapäin. Entä mitä minä haluaisin sanoa tälle kipuilevalle naiselle?

Hellstenin sanoissa on totuuden siemen. Kun on koko ajan kiire, ei kerkeä kohdata itseään, saatikka  kuulostella omia tunteitaan.

Mietin tässä päivänä eräänä, että tuntuu kuin kasvukipuni olisivat viimeisen kahden vuoden aikana olleet kovemmat kuin koskaan aiemmin. Tämä ei sinänsä liene yllättävää, tulihan minusta äiti kaksi vuotta sitten. Ja sitähän sanotaan, että lapset kasvattavat vanhempiaan vähintään yhtä paljon kuin vanhemmat lapsiaan. Onhan näihin vuosiin mahtunut muutakin kuin kipuilua. Myös paljon ja ennen kaikkea onnellisia hetkiä. Kun nyt uuden alla, teen tiliä näistä vuosista, mieleeni nousee jatkuvasti yksi ajatus ylitse muiden Elämä on tässä ja nyt. Huomista ei välttämättä tule. Kun näin Efva Attlingin suunnitteleman korun, johon on kaiverrettu latinalla: Memento vivere = muista elää, en voinut muuta kuin ostaa sen itselleni. Muistetaan elää. Ja nautitaan kesästä.

Avainsanat: , , ,